Sofi Oksanen piti puheen Ruotsin Kuninkaallisessa draamateatterissa, Dramatenissa, Suomen satavuotisgaalassa 4.12.2017.
Hyvät kuulijat,
Itsenäisyyspäivän viettäminen on suomalaisille harras ja vakavamielinen juhla, johon kuuluu sodissa kaatuneitten muisteleminen. Yleisradio esimerkiksi esittää joka itsenäisyyspäivä Edvin Laineen ohjaaman elokuvan Tuntematon sotilas, joka perustuu kansalliskirjailija Väinö Linnan (1920-1992) jatkosodasta kertovaan romaaniin. Tuntemattoman sotilaan henkilöistä on tullut kulttuurimme arkkityyppejä ja vuonna 1955 tehty elokuva kerää yhä laajat katsojaluvut, elokuvan katsominen on tapa käsitellä menneisyyttä yhdessä. Sotavuodet koskettivat jokaista perhettä, jokainen menetti jonkun eikä sodasta palanneista kukaan tullut takaisin samanlaisena kuin oli sinne lähtenyt. Miehet olivat usein myös mieleltään murtuneita, ja se vaikutti seuraaviin sukupolviin, mutta vasta viime vuosina on alettu puhua avoimesti sodan aiheuttamista henkisistä vammoista ja niiden vaikutuksesta jälkipolville. Talvisota ja sitä seurannut jatkosota ovat yhä elävää historiaamme, itsenäisen Suomen suurimpia tarinoita.
Kun matkustan käännösteni myötä, minulta kysytään usein, mistä suomalaiset kirjailijat kirjoittavat. “Historiasta”, minä vastaan ja saatan saada tarkentavan jatkokysymyksen, jossa oletetaan minun viitanneen menneiden sukupolvien kirjailijoihin ja halutaan tietää, millaisten aiheiden parissa kirjailijamme nykyään työskentelevät. Vastaukseni on sama ja selvästi se on jotain, mikä ei vastaa mielikuvaa Suomesta. Ehkä luullaan, että pohjoismaisena, modernina demokratiana tunnetun Suomen lähihistoria on ongelmatonta eikä sillä ole vaikutusta nykypäivän yhteiskuntaan.
Meillä on kuitenkin vahva historiallisen kerronnan traditio. Jo kansallisrunoilijamme Johan Ludvig Runebergin (1803-1877) eeppinen runoteos, vuosina 1848 ja 1860 ilmestyneet Vänrikki Stoolin tarinat, käsitteli vuosina 1808-1809 käytyä Suomen sotaa ja vahvisti suomalaisten kansallistunnetta. Ensimmäisen historiallisen romaanimme kirjoitti puolestaan hänen puolisonsa Fredrika Runeberg (1807-1879). Rouva Katariina Böije ja hänen tyttärensä ilmestyi vuonna 1858 ja käsitteli Isonvihan aikaa, eli historiaa ja jälleen suhdetta Venäjään. Koska historiamme liittyy aina Venäjään, se näkyy myös kirjallisuudessamme. Itänaapuristamme käytävä julkinen keskustelu on kuitenkin ollut monimutkaista, ja on sitä yhä. Taide, olennainen menneisyyden käsittelykeino, tarjoaa kansalle siihen selvästi tarpeellisen keinon. Karjalasta kertovista romaaneistaan tunnetun Laila Hirvisaaren kirjoja on myyty yli neljän miljoonaa kappaletta, mikä on hyvin paljon viiden ja puolen miljoonan ihmisen kansakunnalle. Laila Hirvisaaren ja muiden Karjala-kirjailijoiden myötä Karjala, tuo kansalliseepoksemme Kalevalan syntysija, elää vahvasti kirjallisessa maantieteessämme, vaikka Suomi joutuikin luovuttamaan alueen Neuvostoliitolle.
Naiskirjailijoiden rooli historiallisen kerronnan traditiossamme on näkyvä, ja sekin liittyy itseänäisyyteemme tarinaan, samoin suomenkielisen kirjallisuuden ja teatterin synty. Nämä kaikki ovat kulkeneet käsi kädessä tasa-arvokehityksen kanssa, yhden niistä perusarvoista, joihin Suomi yhä nojaa.
Itsenäisyystahto oli kasvanut voimakkaasti 1800-luvun loppupuolesta lähtien, mutta tuolloin suomen kieltä pidettiin vielä liian karkeana kaunokirjallisiin tarkoituksiin. Kirjakielemme on nuorta, vaikka itse kieli on vanha, eikä riittävän suomen kielen kirjoitustaidon omaavia kirjailijoita vain ollut. Virallisena kielenä ollut ruotsi säilytti asemansa myös silloin, kun Suomen hallitsija vaihtui Venäjän tsaariin. Ruotsi pysyi kulttuurin, koulutuksen ja kirjallisuuden kielenä – suomi oli talonpojille.
Ruotsinkielinen älymystömme kuitenkin katsoi Suomen tarvitsevan itsenäisyyden lisäksi suomenkielisen kansalliskirjallisuuden ja taisteli kielen puolesta. Ensimmäinen suomenkielinen romaani on vuonna 1873 julkaistu Aleksis Kiven (1834-1872) Seitsemän veljestä. Vain vähän ennen sitä, vuonna 1869, hänen näytelmänsä Lea kantaesitettiin ensimmäisen suomenkielisenä näytelmänä ja samalla keskusteltiin kiivaasti siitä, että Suomeen tarvitaan kansallinen teatteri, joka rakentaisi kansallista identiteettiä ja vahvistaisi suomen kielen asemaa ja kirjallisuutta. Kiven Lea oli menestys ja osoitti, että suomen kieli sopi myös vakavasti otettavan teatterin kieleksi.
Suomenkielisen teatterin synnyn merkkihenkilöitä ovat myös Minna Canth (1844-1897) ja Maria Jotuni (1880-1943). He toivat mukanaan tärkeät aiheet: sukupuoliroolien ja kodin piirin ongelmat, jotka eivät tuolloin kuuluneet julkiseen keskusteluun. Vastaanotto ei ollut riemastunutta, mutta itsenäisyydennälkäinen Suomi toivotti tervetulleiksi taisteilijat, tarinat naisista jotka kamppailivat elämänsä vastoinkäymisissä, koska kansa tarvitsi tällaisia henkilöitä. Tarve suomenkieliselle laatukulttuurille oli niin suuri, että kirjoittavia naisia ei vain voinut sulkea pois, vaikka he kirjoittivatkin miesten ylivallasta. Nämä pioneerit olivat aktiivisia yhteiskunnallisia keskustelijoita ja vaikuttivat osaltaan siihen, että naiset saivat Suomessa äänioikeuden kolmantena maailmassa, jo vuonna 1906.
Naisten kirjoittamat identiteettitarinat ovat olleet osa Suomen kirjallisuutta alusta alkaen ja ideaalien vastaisia naishenkilöitä on piisannut. Jotain kuitenkin tapahtui vauhdikkaan kehityksen jälkeen, jotain mikä konkretisoituu siinä, miten juhlavuonna julkaistuista 62:sta elämäkerrasta vain kuusi kertoo naisista eivätkä nämä harvat naisten elämäkerrat näy kirjakaupoissa. Suomi100-elokuvissa naiset kulkevat marginalissa, joskin on syytä mainita seksuaalisisten vähemmistöjen edustus taiteilija Touko Laaksosesta kertovan Tom of Finland-elokuvan muodossa.
Sukupuolivinoumaa korostaa juhlavuoden yhdessä-teema ja se, että tämän vuoden julkisessa keskustelussa naisasiat ovat tapetilla. Maailmanlaajuinen #metoo-kampanja on saanut Ruotsissa aikaan pyörremyrskyn, meillä taas keskustelu seksuaalisesta ahdistelusta on ollut laimeaa ja keskittynyt naisten kokemusten jakamiseen ja raportointiin siitä, miten muualla, erityisesti Ruotsissa, asiaan on suhtauduttu. Ruotsin ripeä suhtautuminen on kuitenkin heijastunut suomenruotsalaisiin, mutta ei muualle Suomeen.
Eroa on selitetty pienillä piireillä. Selitys ei nyt kuitenkaan riitä: ei Ruotsi niin paljon isompi ole. Häpeän tunne on universaali reaktio ahdisteluun, ei suomalaisten erikoispiirre eikä asioiden todistaminen ole yhtään sen vaikeampa kuin muualla. Media on tehnyt parhaansa, mutta ilman mielenosoituksia, yhteishenkeä, joukkoliikettä ja joukkoistumista sekä syyllisten nimeämistä tulos on heikohko. Poliitikot välttelevät aihetta. Meillä ei ole peruutettu esityksiä, ei juuri annettu potkuja.
Suomalaisessa kulttuurissa ei ole lähtökohtaisesti mitään, mikä haittaisi asiasta käytävää keskustelua verrattuna moneen muuhun maahan. Naisasiaa on käsitelty pitkään mediassa, taiteessa ja julkisia tarinoita tuottavassa kulttuurissa. Suomalaisinaisilla on enemmän omaa rahaa ja omia huoneita kuin monissa muissa maissa, ja suomalaisen naisen identiteetti on työssä käyvän naisen. Myyttiä vahvasta suomalaisesta naisesta rakastetaan, ja se maine on kantanut myös maan ulkopuolelle. Heikomman tasa-arvotilanteen maassa minunkin haastatteluni voidaan otsikoida viitteellä Pohjoisen amatsoneihin. Mentyäni naimisiin vastaavissa maissa alettiin tiedustella, mitä mieltä aviomieheni on kirjoittamisestani ja ammatistani. Sellaista ei tapahtuisi Ruotsissa – eikä Suomessa.
Ehkä ongelma onkin itse myytti. Ehkä epäoikeudenmukaisesta kohtelusta koituva häpeä on sitä suurempi, mitä vahvemmassa vahvan naisen kulttuurissa me kasvamme. Suomalainen vaikeneminen, hiljaisuus, vähäpuheisuus ja small talkin välttely ovat kliseitä, mutta hyvin todellisia sellaisia, jos asia koskee henkilökohtaisia tai yhteiskunnallisesti hankalia asioita. Tämä vaikenemisen kulttuuri sai pontta suomettumisen ajasta, jolloin monista poliittisista asioista oli hankala puhua julkisesti. Paradoksaalista kyllä, ne samat vuosikymmenet olivat naisasialiikkeen aktiivista aikaa, mutta myös taistolaisuuden, joka käytännössä tarkoitti sitä, että jokaisella kulttuurialan ihmisellä oli oltava poliittinen mielipide. Jotkut tuon ajan kirjailijat ovat sanoneet minulle, että heidän mielestään juuri siitä juontaa juurensa nykyisen taiteilijapolven nihkeys ottaa kantaa yhteiskunnallisiin asioihin. Ennen se oli pakko, nyt se on valinnaista. Kyseessä olisi siis eräänlainen uuden sukupolven vastareaktio. Kenties nämä kaikki asiat yhdessä vaikuttavat tilanteeseen, jolle kirjallisuutemme kantaäidit epäilemättä pudistelisivat päätään. Huolimatta siitä, että pakolaiskriisin aikaan sotiemme veteraanit ja evakot puhuivat rasismia vastaan reippaasti, tänä syksynä kukaan ei ole kysynyt menneiden vuosikymmenten naisaktiiveilta, miltä tämä kehitys nyt oikein näyttää heidän silmin. Ehkä asia on sidoksissa myös siihen, kuinka hankalaa lähisuhdeväkivallan käsittely Suomessa on, vaikka Amnestyn mukaan naisiin kohdistuva lähisuhdeväkivalta on maan laajin ihmisoikeusongelma. Joka kolmas nainen on kokenut väkivaltaa nykyisen tai entisen kumppaninsa taholta, ja myös naiset lyövät. Lain antama suoja on uhreille riittämätön, mutta suomalaisen luotto oikeusjärjestelmään on kansainvälisessä vertailussa suuri.
Suomalainen kulttuuri on myös yhtenäiskulttuuria: Suomen valtion synty vaati yhtenäisyyttä ja sen tarve oli suuri sisällissodan jälkeen, samoin talvi- ja jatkosodan aikaan ja toisen maailmansodan loputtua. Ilman yhtenäisyyttä emme olisi selvinneet. Tänä päivänä se kuitenkin vaikeuttaa yhteiskunnan perusrakenteita ravistelevan keskustelun käymistä. Veneen keikuttamista ei katsota hyvällä.
Vahvan suomalaisen naisen myytin lisäksi Suomessa elää myytti sisusta. Usein kuulee väitettävän, että sanaa ei voi kääntää, mikä ei tietenkään pidä paikkaansa, mutta kuvastaa hyvin asian myyttisyyttä. Jokaisella suomalaisella, sukupuolesta riippumatta, kuuluu olla sisua, joka auttaa raivaamaan kivet ja kannot ja taistelemaan ylivoimaista vihollista vastaan. Sisu-myyttiin kuuluu myös yksin puurtaminen, yksin selviäminen. Suomalainen kulttuuri on samaan aikaa yhtenäistä ja yksinäistä, ja hötkyily on paheksuttua. Tällä kertaa toivon, että laimea asioihin tarttuminen johtuu vain tuon hötkyilyn välttelystä, ja siitä että toisinaan me olemme hitaita. Naiskysymys ei nimittäin ole ainoastaan naiskysymys, vaan ihmiskunnan kysymys, kuten Minna Canth totesi.
Sofi Oksanen