RAPPIOTAIDE, saksalaista ekspressionismia Vexi Salmen kokoelmasta
Näyttelyn avaus 13.10.2017
Tutustuin taiteilija Otto Dixiin lukioikäisenä, kun näin hänen teoksiaan Pariisissa ja ne tekivät vaikutuksen heti, erityisesti Pompidou-keskuksessa esillä oleva Toimittaja Sylvia von Hardenin muotokuva vuodelta 1926. Kohtasin teoksen oikealla hetkellä – olin kirjoittamassa esseetä modernin naisen synnystä suomalaisessa kirjallisuudessa ja Dixin naismuotokuvat antoivat kansainvälistä perspektiiviä suomalaiseen aikalaiskeskusteluun. Toimittaja von Hardenin muotokuva edustaa kokonaista aikakautta, sen debatteja, ja samalla modernin naisen syntyä: itsenäisen, omaa ammattia harjoittavan naisen, jolla oli omaa rahaa. Teos oli vallankumouksellinen: maalauksen nainen tupakoi ja nauttii cocktailia yksin tilassa, joka vaikuttaa julkiselta, joko kahvilalta tai baarilta, eikä hän silti ole selvästikään moraaliltaan epäilyttävä. Todennäköisesti hän on ostanut juomansa itse. Von Hardenilla on muotokuvassaan monokkeli, tukka on lyhyt, samoin leninki. Muita ihmisiä ei teoksessa näy, yleisön edustama katse puuttuu eikä sitä tarvita. Maalauksen nainen ei yritä miellyttää ketään ja jo von Hardenin asento oli mullistava: polvet näkyvät, samoin reisi ja sukan suu on makkaralla, mutta toisin kuin koskaan ennen: sen tarkoitus ei ole vietellä, ei myöskään Sylvia von Hardenin huulipunan, ja hänen kätensä ovat voimakkaat, isot, valmiina kirjoituskoneen näppäimille. Hänen otteensa omasta lantiostaan on määrätietoinen kuin ote sanoisi, että tämä on minun ruumiini. Ei sinun. Ei kenenkään muun.
Otto Dix, kuten muutkin ekspressionistit ottivat usein malleikseen myös puolimaailman edustajia, prostituoituja, rikollisia, kabareetanssijoita, ja ihmisiä, joiden sukupuoli-identiteetti oli liukuva tai jotka edustivat vähemmistöjä. Teokset tekivät heistä näkyviä, ja linja oli sama kuin toimittaja von Hardenin muotokuvassa: huolimatta ammatistaan nämä henkilöt eivät ole teosten malleja siksi, että heidän pitäisi vietellä katsojaa, tarjota yleisölle eroottista kiihoketta. Heidän eroottisuutensa on heidän omaansa. He eivät kaipaa miehen katsetta toteuttaakseen sitä, tai ollakseen olemassa.
Ekspressionistit tekivät näkyväksi myös muita vähemmän salonkikelpoisia aiheita ja yhteiskunnallinen omatunto oli selvä. He olivat sosiaalisesti sitoutuneita ja kuvasivat yhteiskunnan epäkohtia: puutetta ja kärsimystä, nälkää ja menetyksen tuskaa. Ensimmäinen maailmansota oli tehnyt heistä myös pasifisteja. Kokemukset sodasta näkyivät taiteessa ja muistuttivat sodan hinnasta. Naisen rooli taistelussa on avustaa tai seurata sivusta, yleisössä, kuten tässä näyttelyssä mukana olevan Gerd Arntzin teoksissa. Arntzin Urheilupuupiirroksessa nainen seuraa aitajuoksijaa ja piikkilanka-aitojen yli tismalleen samassa asennossa säntäävää sotilasta, ja taputtaa, mutta teoksen asetelma kuvaa muutakin: miehen kulkua – tai juoksua – syntymästä sotaan ja suoraan kuolemaan. Vasempaan laitaan on piirretty naishahmo, jonka sukupuolta ja tehtävää synnyttäjänä korostaa naisen haarojen piirtäminen esiin hameen alta. Oikealla laidalla on hautaristi. Miehet juoksevat siinä välissä jotenkin staattisina, liikkeisiinsä pysähtyneinä keppihevosina. Heidän ainoa suuntansa on hauta. Ja kun miehet ovat sodassa, naiset rukoilevat ja surevat kirkossa, kuten näyttelyssä esillä olevassa teoksessa, Franz M. Jansenin Naisia kirkossa – puupiirroksessa. Jansenin moniosainen teos Der Krieg, Sota, syntyi vuosina 1917/18 ja sen monet piirrokset tuovat mieleeni keskiajalla suositun, Mustan Surman siivittämän aiheen, Dance Macabren, Kuolemantanssin, jossa henkilöitynyt kuolema johdatti tanssivien hahmojen joukkoa hautaan. Jansenin Der Kriegissä kuolemaa edustava pääkallo on grafiikkasalkun otsikkolehdellä, kuolevien joukot seuraavat salkun vedoksissa.
Tällaiset teokset eivät sopineet Hitlerin Saksaan, ne sotivat diktatuurin ihannekuvaa, esteettisiä käsityksiä ja naiskuvaa vastaan. Hitler halusi sankarillisuutta ja “saksalaisen hengen” romantisointia. Ideaalikehoja, sankarillista realismia, ei ruumiita. Sota-aiheiden piti kuvata voittoa, ei häviötä, ja muistuttaa siitä, mitä puolustettiin: puhdasrotuisia perheitä, äitejä, lapsia ja pastoraalista, hengen puhtautta symbolisoivaa maalaismaisemaa.
Väkisinkin tästä kaikesta, rappiotaiteeksi leimatun taiteen käyttämisestä politiikasta, tulee mieleen niin perussuomalaisten taidekäsitys kuin myös populismin ja äärioikeiston nousu monissa Euroopan maissa puhuttakaan sitten Venäjän nykypolitiikasta, joka samalla tavalla kuin Hitlerin Saksakin, keskittyy korostamaan perhearvoja, naisen perinteistä asemaa, heikentämään tasa-arvoa, vihaamaan seksuaalisia vähemmistöjä ja kasvattamaan uutta sukupolvea sotimaan. Sodan ihailu, sotilaan uhrin glorifiointi ja eurooppalaisen liberaalin demokratian vastustus olivat Hitlerin asioita, mutta myös Putinin.
Kirjoittaessani lukiolaisena esseetä modernin naisen synnystä ja katsellessani Otto Dixin teoksia yritin ymmärtää naistaiteilijoiden historiaa ja heidän rooliaan, kehitystään ja siten myös naistaiteilijan asemaa tässä maailmassa. Elettiin 90-luvun loppua, enkä mitenkään voinut uskoa, kuinka ajankohtaiseksi Käthe Kollwitzhin armottoman tuskaiset teokset tulisivat ja kuinka nopeasti se tapahtuisi. Silloin ne tuntuivat puhuvan eilisestä. Nyt puhuvat tästä päivästä ja tuo 90-luku tuntuu ajalta, joka tulevaisuudessa näyttäytyy vapauden aikana, rikkoutuvien rajojen aikana, anomaliana maailman historiassa.
Täällä Hämeenlinnan museossa nyt nähtävä Rappiotaide-näyttely on ajankohtaisempi kuin koskaan sitten toisen maailmansodan. Se muistuttaa meitä myös taiteen yhteiskunnallisesta roolista ja ilmaisunvapauden merkityksestä, ja siitä kuinka helposti se voidaan menettää. Näillä sanoilla julistan näyttelyn avatuksi.
© Sofi Oksanen