International site » Kansainvälinen sivusto » Ouvrir le site en français »

Oksanen antaa kielen pelolle

Ruotsin Akatemian johtajan Anders Olssonin puhe Sofi Oksaselle Pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon luovutustilaisuudessa Tukholmassa 10.4.2013 (julkaistu Svenska Dagbladetissa 11.4. 2013 otsikolla "Oksanen ger språk åt rädslan")

10. huhtikuuta Sofi Oksaselle myönnettiin Ruotsin akatemian pohjoismainen palkinto. ”Kirjallisessa tuotannossaan Oksanen ei tee sen vähempää kuin valloittaa takaisin Viron lähihistorian”, Anders Olsson toteaa lausuessaan kiitoksensa suomalaiselle kirjailijalle.

Sofi Oksanen on sangen lyhyessä ajassa – vuoden 2003 paljon huomiota herättäneestä esikoisromaanistaan Stalinin lehmät alkaen – noussut komeetan lailla kirjallisuuden taivaalle. Hänen tuotantonsa ei ole kovin laaja: neljä romaania, yksi näytelmä ja kokoelma laulusanoituksia. Vuonna 2005 ilmestyi romaani syömis- ja paniikkihäiriöistä, Baby Jane, joka sijoittuu kokonaan Helsinkiin. Varsinainen läpimurto tapahtui vuonna 2008 romaanin Puhdistus myötä, jota edelsi samanniminen näytelmä. Ja loppukesällä 2012 julkaistiin Kun kyyhkyset katosivat, Oksasen monikerroksisin kertomus miehitetystä Virosta toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen. Romaani ilmestyy näinä päivinä myös ruotsiksi.

Mutta toistaiseksi vähäisestä määrästään huolimatta Oksasen teoksilla on ehdottomasti painoarvoa ja valovoimaa. Alusta alkaen hänen kirjansa ovat kiehtoneet kokonaista maailmaa, ja niitä on käännetty noin neljällekymmenelle kielelle. Menestys johtuu siitä, että hän on onnistunut hahmottamaan verrattomalla eläytymisellään ja pelottomuudellaan yhden kokonaisen kansan kohtalon, joka muovautui erinäisten miehitysten alla viime vuosisadalla.

Kirjallisessa tuotannossaan Oksanen ei tee sen vähempää kuin valloittaa takaisin Viron lähihistorian, jota neuvostokolonialismi väärensi koko sodanjälkeisen ajan. Usein työläät taustatutkimukset ja suulliset todistajanlausunnot ovatkin olleet välttämätön edellytys eritoten kahdelle tuoreimmalle romaanille.

Kirjailija ei kuitenkaan ole historioitsija, ja Oksasen tehtävänä on oltava kuvata yksittäisten ihmisten elämänkohtaloita. Vain siten me lukijat voimme päästä tunteen tasolla osallistumaan tapahtumiin, joista muutoin uhkaisimme jäädä ulkopuolisiksi. Hänen romaaninsa ovat tyypillisiä fiktiivisiä teoksia, jotka pitävät hiotulla dramaturgiallaan ja nopeilla näkökulmamuutoksillaan lukijan usein karmaisevan jännityksen pauloissa. Voimme olla kiitollisia siitä, että nämä teokset ovat saatavilla ruotsiksi Janina Orlovin huolellisina käännöksinä.

Sofi Oksasen kirjoissa esiintyvät henkilöt ovat äärimmäisen paineen alla, he ovat vainottuja, nöyryytettyjä ja traumatisoituja, sikäli kuin ylivalta ei ole vanginnut, karkottanut Siperiaan tai tappanut heitä. Mutta paine, jonka takia kukin virheaskel voi koitua kohtalokkaaksi, houkuttelee myös ilmiantoihin, valheisiin ja petoksiin. Yksinkertaisia ratkaisuja ei kerta kaikkiaan ole.

Puhdistuksen monitahoinen henkilöhahmo Aliide pettää julmasti sisarensa, koska on rakastanut mieheen, Hansiin, jonka kanssa sisko on mennyt naimisiin. Hans on vastarintamies, joka taistelee Viron vapauden puolesta ja jonka on pakko painua maan alle. Aliide itse selviytyy menemällä naimisiin Martinin, kommunistin, kanssa, mutta hänen rakkautensa Hansiin kestää ja saa hänet piilottamaan miehen talonsa lukittuun komeroon.

Kun Aliide aivan romaanin alussa näkee puutarhassaan arvoituksellisen mytyn, hän ei tiedä saavansa tehtävän, joka hänen on romaanin dramaattisesti edetessä täytettävä. Samoin kuin hän on suojellut Hansia, hän tulee piilottaneeksi mytystä ilmestyvän nuoren, pakosalle joutuneen naisen, Zaran, miehiltä, jotka ajavat tätä takaa. Aliide-eukossa on kaikessa petollisuudessaan uppiniskaista uhmamieltä, joka tuo häneen harvinaista suuruutta. Kenties hänen uuttera taloudenpitonsa – tomaattien, kurkkujen ja luumujen säilöminen – on keino tehdä sanattomasti sovinto sisaren kanssa ja edistää hyvää.

Yhdellä tasolla Oksasen romaanit käsittelevät poliittisen ja seksuaalisen sorron uhreja. Hänen maailmassaan uhrit eivät kuitenkaan ole avuttomia. Hänen hahmonsa voivat tuhoutua, kuten Baby Janen päähenkilö Piki, mutta myös hän tekee kaikkensa todistaakseen olevansa riippumaton rakkaussuhteessaan kirjan naispuoliseen minäkertojaan. Oksasen henkilöhahmot ovat usein naisia, jotka haluavat hallita omaa elämäänsä ja määritellä itse itsensä ympäristön mielipiteistä välittämättä. Tämä pätee niin Stalinin lehmien Annaan kuin Puhdistuksen Zaraan ja myös Kun kyyhkyset katosivat romaanin Juuditiin, jonka homoseksuaali aviomies, vallan myötäilijä Edgar, kieltää, ja joka valitsee sen jälkeen rakkautensa kohteeksi natsin, Hellmuthin.

Terrorin alla elävien ihmisten kuvaaminen ei ole kuitenkaan lainkaan helppoa, koska heidän on pakko torjua ja salata merkittävät elämänkokemuksensa. Heidät pakotetaan kaksoiselämään, jossa he tekevät Juuditin tavoin niin irrationaalisia kuin kohtalokkaitakin päätöksiä. Vaikeasti traumatisoituneet ihmiset menettävät vähitellen kielensä. Onko seksuaalisesti hyväksikäytetyllä Zaralla ylipäätään kieltä, kun hän löytyy Aliiden puutarhasta? Pikemminkin hän hakee vimmaisesti sanoja säilyäkseen elossa ja löytääkseen turvapaikan. ”Hän etsi sanomista myyränmultakeoista, joita kulki rivissä talon päädyssä, raskaiden omenapuiden välistä pilkottavista mehiläispesien tervapahvikatoista, etsi juttua veräjän toisella puolella seisovasta tahkosta ja piharatamosta jalkansa alla, etsi sanottavaa kuin nälkäinen eläin saalista, mutta hänen tylsistä hampaantyngistään lipesi kaikki.”

Mutta vaikka Zara ei löydä kieltä, hänen olemuksensa puhuu. Ja Oksasen suuruuteen kuuluu, että hän onnistuu välittämään tunteita ja tunnelmia jonkin sanojen tuolla puolen olevan avulla: asentojen, taukojen ja eleiden.

Peruskokemus teoksissa on pelko. Mutta kuinka annetaan kieli tunteelle, jota on kaikkialla terrorille alistettujen ihmisten keskuudessa? Zaran yhtä lailla tuntuva kuin sanomatonkin ahdistus tuntuu saavan Aliiden oman, vuosikaudet tiukasti torjutun pelon hereille, ja ehkä hän sen myötä myös muuttuu. Oksasen kyky tehdä huoneessa vallitseva tunne kouriintuntuvaksi on ihailtava: ”Mutta nyt kun hänen keittiössään oli tuntematon tyttö levittelemässä paljasihoista pelkoaan hänen kerniliinalleen, hän ei osannutkaan pyyhkiä sitä pois, kuten hänen olisi kuulunut tehdä, vaan hän antoi sen ujuttautua seinäpaperin ja vanhan liisterin väliin, rakoihin, joita sinne oli jäänyt kätkettyjen ja myöhemmin hävitettyjen valokuvien jäljiltä. Pelko asettui kuin tuttuun taloon. Kuin se ei olisi koskaan ollutkaan poissa.”

Sofi Oksanen on syntynyt Suomessa, mutta kirjailijana hän on hyötynyt siitä, että on oleskellut niin sen maan rajojen sisä- kuin ulkopuolellakin, jonka totalitääristä järjestelmää hän on niin perusteellisesti kuvannut. Näin hän on saanut tietoa, kielen ja konkreettiset muistot sisältä mutta päässyt myös katsomaan kauempaa, mikä on välttämätöntä niin mutkikkaan ja piinaavan historian kuvaamiseksi.

Stalinin lehmissä hän on päättänyt kohdata päähenkilön, Annan, kautta oman tiensä. Anna elää välitilassa, ja hän voi joko sulautua suomalaiseen yhteiskuntaan tai Viroon, josta hänen äitinsä on lähtenyt ja josta tulee nostalginen haave. Romaani kuvaa juuri kahden maailman välistä jännitettä. Tässä kaksoisperspektiivissä Oksanen osoittaa valtavan herkkyytensä kaikelle sille, mikä ilmaisee kuulumista tiettyyn yhteisöön. Ehkäpä nimenomaan tämän takia hän on kehittänyt taidon vangita yksityiskohdat. Hänen kirjoilleen ominaista on harvinainen ytimekkyys, jossa yksittäinen havainto voi viipyillä mielessä kuin hiertävä hiekanjyvä silmäluomen alla.

Yksityiskohdat eivät näin olekaan pelkästään kuvailevia, pelkästään osoituksia pyrkimyksestä realismiin, vaan niistä kasvaa tunnusomaisia merkkejä yhteisöön kuulumiselle ja kuulumattomuudelle. Kun Anna Stalinin lehmissä valehtelee koulussa sukupuustaan, hänen ystävättärensä Irene ei näytä reagoivan millään lailla. Irenen sileän niskan kaltaisesta yksityiskohdasta tulee nimenomaan merkki vankkumattomasta lojaaliudesta. Baby Janessa taas vaatteiden, ruoan ja musiikin nimeäminen on merkki nuorten rakastavaisten identiteetistä. Itsenäisyyden osoittaminen näyttäytyy paitsi leikillisenä myös kyynisenä naamiona, joka on puettu yhä syvemmän toivottomuuden päälle. Romaanin alussa kohdataan kiihkeä ”me”, joka roikkuu tuntitolkulla puhelimessa ”niin, että luurit olivat huurussa sokerista”. Mutta tuota paria – kirjan folie à deux – ei lopulta riitä pitämään yhdessä hillitön intohimo, vaan kaikki tähtiloisto muuttuu säälimättä muistoiksi jalkojen alla ”narskuvista laseista”.

Kysymys kuulumisesta yhteisöön tuntuu ratkaisevalta myös Oksasen varhaistuotannon toisessa tärkeässä aiheessa, syömishäiriössä. Kahdessa ensimmäisessä kirjassa ulkopuolisuus kuitenkin risteää ruokaongelmien kanssa tavalla, joka poikkeaa bulimian ja anoreksian tavallisimmista, psykologisista selitysmalleista. Stalinin lehmien Anna on buliminen anorektikko, joka haluaa loppuun asti puolustaa identiteettiään ulkomaailmaa vastaan. Liian intiimi suhde Annan ja hänen suomalaisen poikaystävänsä Hukan välillä vaarantaa heidän yhteiselonsa jatkon. Tarve kertoa kaikki kasvuvuosista Virossa, muistin sulkuporttien avaaminen, uhkaa tuhota ankarasti ponnistelemalla saavutetun riippumattomuuden. Ruokaa hallitseva jumala on mahtavampi kuin Eros.

Niinpä pelon toinen puoli onkin valppaus. Oksasella kasvava tietoisuus tästä muuntuu kieleksi, joka haluaa jääräpäisesti tunkeutua vallan valheiden läpi. Hänen proosassaan on kohta, lähes sietämättömän kirkkauden silmänräpäys, jolloin suttuinen kuva ulkomaailmasta muuttuu yhtäkkiä kristallinkirkkaaksi. Kirjassa Kun kyyhkyset katosivat on kohtaus, jossa levoton Juudit vatkaa rakastettunsa poissa ollessa rauhoittuakseen munaa ja sokeria syödäkseen sen jälkeen kulhon tyhjäksi. Ruumis on paikka, jossa sielu näyttää rauhattomuutensa, toisinaan melkein kuin irrallaan tietoisuudesta. Mutta ruumis on myös paikka, jossa minuus törmää todellisuuteen, kuten vahvasti elokuvallisessa kohtauksessa, jossa Juuditin ja Hellmuthin mahdoton rakkaussuhde kariutuu. Heidän ruumiinsa, jalat mattoon nauliintuneina, pöytien ja tuolien ympäröiminä – kaikki muuttuu pyörteeksi. Ikään kuin itse tunne saisi painon ja vedettäisiin maan uumeniin.

Näitä romaaneja lukijan saa ahmimaan kiihkeästi säälimätön, hengittävä henkilökuvaus, jossa ei koskaan moralisoida. Kuka oikeastaan on romaanin Kun kyyhkyset katosivat Edgar Parts, mies, joka vaihtaa kylmästi puolta neuvostovallan ottaessa komennon Virossa 1944 ja muuttuu yhdessä yössä natsista kommunistiksi? Jotain aavemaista on hetkessä, jolloin lukijoista tulee osa vakoilija-Edgarin tietoisuutta, kun hän näkee oman vaimonsa Juuditin nousevan pelkkään kukkakuvioiseen aamutakkiin verhoutuneena autoon ja saavan hellän kosketuksen saksalaiselta rakastajaltaan. Kuvaus Edgar Partsista on mestarillinen ja läpeensä uskottava muotokuva pirullisesta laskelmoinnista romaanissa, jossa identiteettivaihdokset ovat yksi juonen tärkeimmistä motiiveista.

Mutta kyetäkseen kuvaamaan persoonallisuusmuutoksia, jotka ovat joskus nopeita (kuten Edgarilla) ja joskus hitaita (kuten Aliidella), Oksanen on kehittänyt erityisen kerrontatekniikan, jossa liikutaan ajassa edestakaisin. Hän luo kerrontaan vauhtia siirtymällä nopeasti lyhyestä kohtauksesta toiseen ja vaihtamalla polttopistettä tietoisuudesta toiseen. Tämä siirtyminen ajassa ja paikassa merkitsee sitä, että menneisyys koko ajan varjostaa ja korostaa nykyisyyttä. Ja samalla juoni vyöryy vääjäämättä eteenpäin.

Monet lukijat ovat hämmästelleet sitä, kuinka taitavasti rakennettuja Oksasen kirjat ovat. Puhdistus alkaa luvulla, jonka nimi on ”Kärpänen voittaa aina”, ja Aliiden keittiössä surisee ärsyttävä kärpänen, yksityiskohta, jolla on ratkaiseva dramaturginen tehtävä. Juuri kärpänen saa sitä verhojen lomassa jahtaavan eukon äkkäämään puutarhassa olevan mytyn, ja myöhemmin kärpänen tekee paluun romaaniin, kun se itse jahtaa paikkaa laskea munansa kuolleeseen lihaan. Minun vakaa uskoni on, että tällainen kärpänen jatkaa surisemistaan Sofi Oksasen tulevissa kirjoissa ja vie meidät kohti uusia oivalluksia ja elintärkeitä muistutuksia.

Anders Olsson on runoilija ja kirjallisuudentutkija. Artikkeli on hänen puheensa Sofi Oksaselle tilaisuudessa, jossa Oksaselle luovutettiin Ruotsin akatemian pohjoismainen palkinto keskiviikkona 10. huhtikuuta 2013.

Suomentanut Petri Stenman.